Leipominen rentouttaa

Jokaisella on oma tapansa purkaa stressiä ja rentoutua. Minulle SE juttu on ehdottomasti leipominen. Teen mieluummin suolaisia kuin makeita juttuja. Inspiraation iskiessä syntyy yhdessä sunnuntaissa helposti puolen viikon ruoat ja välipalat.

Eilen tein pitkästä aikaa oikeita lihapiirakoita. Niiden eteen perhe on valmis vaikka kävelemään päällään, ovat kuulemma niin hyviä. Useimmiten teen niitä kyllä mökillä, koska voin keittää ne ulkona kaasuliedellä eikä tarvitse käryttää rasvaa sisällä. Ohjeen bongasin aikoinaan yhdestä FB Kokki -ryhmästä ja totesin täysin toimivaksi sellaisenaan. 

Sen verran herkullisia näistä lihiksistä taas tuli, että 1,5 vuotiaskin söi niitä kaksi kappaletta iltaruoaksi. Kyllä siinä Immun sydän sulaa, kun itse tehty ruoka maistuu pienille pojille. 

Tämän päivän familydinnerin siirsimme mökille, jossa poikani vietti viikonloppua. Tein aamusta valmiiksi pitaleivät Kinuskikissan ohjeella. 

Näitä saa sitten täyttää mielensä mukaisesti. Varaan pöytään ainakin hyvin maustettua naudan ja poron jauhelihaa, kanasuikaleita paistileikkeistä ja runsaasti vihanneksia ja muutaman eri kastikkeen. Ainakin aurajuustodippiä ja chilinajoneesia.

Viimeisen silauksen rentouttavaan ruoanlaittoon ja leivontaan antaa tietenkin hyvä seura ja ihana perhe tai ystävät, jonka kanssa tuotokseni nautiskellaan kaikessa rauhassa. 

Vapaus valita

Aika tarkalleen vuosi sitten tammikuisena sunnuntaina havahduin siihen, että jokaisella on valinnanvapaus. Ja että jokainen on itse vastuussa omasta elämästään ja onnellisuudestaan. 

Ensimmäinen päivä vuoden 2016 ensimmäisen ison rutistuksen ja loppuunmyydyn tilaisuuden jälkeen. Kaksi viikkoa pelkkää stressiä takana. Huikea tilaisuus onnistui yli odotusten. 

Seurasin päivän esityksiä kiinnostuneena ja innostuneena. Se tunteisiin käyvä ilo ja innostus, jonka jokainen esiintyjä pystyi yleisölleen lavalta välittämään. Olihan työtäni myydä ja markkinoida unelmia - tai ainakin välineitä niiden toteuttamiseen. Ja rakastin sitä työtä! Olin niin ylpeä niistä ihmisistä, joiden kanssa sain tehdä töitä. Kaikkein kiireisimpänäkin aikana tiimi pysyi tiiminä ja tuki toinen toistaan, tapahtuipa ympärillä sitten mitä tahansa. Ja kuitenkin takki oli täysin tyhjä. Työ ei tuntunut enää siltä miltä se oli tuntunut viimeiset viisi vuotta. Jatkuva stressi ja paine olivat tehneet tehtävänsä.

Nousin aamuisin yhtä väsyneenä kuin olin illalla mennyt nukkumaan. Enää en noussut pirteänä ja täynnä intoa uuteen työpäivään. Jotain ratkaisevaa oli muuttunut ja siksi jotain oli tehtävä. Onneksi tiedän minulle erittäin tehokkaan tavan selvittää ajatuksia ja rentoutua; tekemällä ruokaa ja leipomalla. 

Vietin koko sunnuntain keittiössä ja leivoin ja tein ruokia koko seuraavalle viikolle ja taisinpa osan työntää pakastimeenkin. Siinä samalla pohdin asioiden tärkeysjärjestystä sekä itsekseni että ääneen mieheni kanssa. Mietimme erityisesti työn ja siitä saatavan korvauksen merkitystä perheellemme. 

Iltapäivällä tulin tietämättäni aloittaneeksi aivan ihanan perhetradition, sunnuntai dinnerit. Koko perhe koossa saman pöydän äärellä. Lapset nyt 26, 24 ja 11 sekä lapsenlapset 3 ja 1. Se ihana tunne, että nämä kaikki ovat minulle rakkaita ja minä olen heille tärkeä.

Iltaa kohden alkoivat palaset loksahdella paikoilleen ja ajatus kirkastua siitä, mikä on oikeasti tärkeää ja miten paljon minä välitän itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani. 

Maanantaina halusin vielä tunnustella fiiliksiä työpaikalla ja pohtia ratkaisuni plussia ja miinuksia.

Tiistaiaamuna jännitti hyvällä tavalla. Tänään olisi loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tänään vaihdan elämäni käsikirjoittajaa - alan kirjoittamaan sitä taas itse! Päivään sisältyi paljon tunnetta, helpotusta ja kyyneleitäkin. Yksi aika loppui ja toinen alkoi. 

Uudessa elämässäni ympärilläni oli enää vain ja ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti välittivät minusta. Ihmeellisen pian selvisin siitäkin, että elämässäni ei enää ollut ihan kaikkia niistä ihmisistä joiden olisin toivonut mukanani kulkevan. Toisaalta löysin ihan uusia ystäviä ja ehdin taas pitää yllä niitä ystävyyssuhteita, joita olin jatkuvan työssäolon ja kiireen takia laiminlyönyt.

Nyt vuoden päästä tästä kaikesta voin kertoa, että ratkaisuni oli ainoa oikea ja parhaaksi juuri minulle.