Sitten sain armollisen siirtymän, kun nuorimmainen syntyi ja olinkin taas tarpeellinen. Jotenkin tuntui, että muutuin siinä samalla vielä vähän tärkeämmäksi myös isommille sisaruksille.
Ihania vuosia on nyt kulunut jo monta. Haikeita aikoja olivat erityisesti isompien pois pesästä muuttamiset. Kuitenkin luultavasti selvisin äidin kasvukivuista vähän vähemmillä kyyneleillä ja nuoret vähän vähemmällä hössötyksellä.
Nyt, kun nuorimmainenkin alkaa osoittamaan ensimmäisiä itsenäistymisen merkkejä on kai aika tunnustaa, että eivät ne lapset ikuisesti pysy lapsina ja äidin helmoissa. Vaan eipä hätiä mitiä, kiitos ison ikäeron, hoivaviettiäni saan edelleen toteuttaa pienen karhunpojan kanssa. Se pieni ihmisen alku on sulattanut mummin sydämen täysin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti