Leipominen rentouttaa

Jokaisella on oma tapansa purkaa stressiä ja rentoutua. Minulle SE juttu on ehdottomasti leipominen. Teen mieluummin suolaisia kuin makeita juttuja. Inspiraation iskiessä syntyy yhdessä sunnuntaissa helposti puolen viikon ruoat ja välipalat.

Eilen tein pitkästä aikaa oikeita lihapiirakoita. Niiden eteen perhe on valmis vaikka kävelemään päällään, ovat kuulemma niin hyviä. Useimmiten teen niitä kyllä mökillä, koska voin keittää ne ulkona kaasuliedellä eikä tarvitse käryttää rasvaa sisällä. Ohjeen bongasin aikoinaan yhdestä FB Kokki -ryhmästä ja totesin täysin toimivaksi sellaisenaan. 

Sen verran herkullisia näistä lihiksistä taas tuli, että 1,5 vuotiaskin söi niitä kaksi kappaletta iltaruoaksi. Kyllä siinä Immun sydän sulaa, kun itse tehty ruoka maistuu pienille pojille. 

Tämän päivän familydinnerin siirsimme mökille, jossa poikani vietti viikonloppua. Tein aamusta valmiiksi pitaleivät Kinuskikissan ohjeella. 

Näitä saa sitten täyttää mielensä mukaisesti. Varaan pöytään ainakin hyvin maustettua naudan ja poron jauhelihaa, kanasuikaleita paistileikkeistä ja runsaasti vihanneksia ja muutaman eri kastikkeen. Ainakin aurajuustodippiä ja chilinajoneesia.

Viimeisen silauksen rentouttavaan ruoanlaittoon ja leivontaan antaa tietenkin hyvä seura ja ihana perhe tai ystävät, jonka kanssa tuotokseni nautiskellaan kaikessa rauhassa. 

Vapaus valita

Aika tarkalleen vuosi sitten tammikuisena sunnuntaina havahduin siihen, että jokaisella on valinnanvapaus. Ja että jokainen on itse vastuussa omasta elämästään ja onnellisuudestaan. 

Ensimmäinen päivä vuoden 2016 ensimmäisen ison rutistuksen ja loppuunmyydyn tilaisuuden jälkeen. Kaksi viikkoa pelkkää stressiä takana. Huikea tilaisuus onnistui yli odotusten. 

Seurasin päivän esityksiä kiinnostuneena ja innostuneena. Se tunteisiin käyvä ilo ja innostus, jonka jokainen esiintyjä pystyi yleisölleen lavalta välittämään. Olihan työtäni myydä ja markkinoida unelmia - tai ainakin välineitä niiden toteuttamiseen. Ja rakastin sitä työtä! Olin niin ylpeä niistä ihmisistä, joiden kanssa sain tehdä töitä. Kaikkein kiireisimpänäkin aikana tiimi pysyi tiiminä ja tuki toinen toistaan, tapahtuipa ympärillä sitten mitä tahansa. Ja kuitenkin takki oli täysin tyhjä. Työ ei tuntunut enää siltä miltä se oli tuntunut viimeiset viisi vuotta. Jatkuva stressi ja paine olivat tehneet tehtävänsä.

Nousin aamuisin yhtä väsyneenä kuin olin illalla mennyt nukkumaan. Enää en noussut pirteänä ja täynnä intoa uuteen työpäivään. Jotain ratkaisevaa oli muuttunut ja siksi jotain oli tehtävä. Onneksi tiedän minulle erittäin tehokkaan tavan selvittää ajatuksia ja rentoutua; tekemällä ruokaa ja leipomalla. 

Vietin koko sunnuntain keittiössä ja leivoin ja tein ruokia koko seuraavalle viikolle ja taisinpa osan työntää pakastimeenkin. Siinä samalla pohdin asioiden tärkeysjärjestystä sekä itsekseni että ääneen mieheni kanssa. Mietimme erityisesti työn ja siitä saatavan korvauksen merkitystä perheellemme. 

Iltapäivällä tulin tietämättäni aloittaneeksi aivan ihanan perhetradition, sunnuntai dinnerit. Koko perhe koossa saman pöydän äärellä. Lapset nyt 26, 24 ja 11 sekä lapsenlapset 3 ja 1. Se ihana tunne, että nämä kaikki ovat minulle rakkaita ja minä olen heille tärkeä.

Iltaa kohden alkoivat palaset loksahdella paikoilleen ja ajatus kirkastua siitä, mikä on oikeasti tärkeää ja miten paljon minä välitän itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani. 

Maanantaina halusin vielä tunnustella fiiliksiä työpaikalla ja pohtia ratkaisuni plussia ja miinuksia.

Tiistaiaamuna jännitti hyvällä tavalla. Tänään olisi loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tänään vaihdan elämäni käsikirjoittajaa - alan kirjoittamaan sitä taas itse! Päivään sisältyi paljon tunnetta, helpotusta ja kyyneleitäkin. Yksi aika loppui ja toinen alkoi. 

Uudessa elämässäni ympärilläni oli enää vain ja ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti välittivät minusta. Ihmeellisen pian selvisin siitäkin, että elämässäni ei enää ollut ihan kaikkia niistä ihmisistä joiden olisin toivonut mukanani kulkevan. Toisaalta löysin ihan uusia ystäviä ja ehdin taas pitää yllä niitä ystävyyssuhteita, joita olin jatkuvan työssäolon ja kiireen takia laiminlyönyt.

Nyt vuoden päästä tästä kaikesta voin kertoa, että ratkaisuni oli ainoa oikea ja parhaaksi juuri minulle. 

Jouluiloa itse tekemällä

Tämän vuoden joulunalusaika oli jotain aivan poikkeuksellista. Ensimmäisen kerran vuosiin minulla oli aikaa joulukuussa! Viimeiset vuodet on jouluvalmisteluista pitänyt selviytyä vain yhdellä vapaaviikonlopulla joulukuussa. Itsenäisyyspäivänäkin olin poikkeuksetta työmatkalla.

Nyt sain viikonloppujen lisäksi nauttia myös arkivapaista joulukuussa. Toki jotain pientä projektia, lähinnä vapaaehtoisjuttuja hoitelin. 

Näin ollen joulun lahjalistaan läheisilleni kirjasin useampia itsetehtyjä lahjoja. Ihme juttu, miten niitä arvostaa aina vain enemmän iän karttuessa. 

Kukkien tilalle tein punaviini- ja sikurisuolaa. 

Tyttären kavereille ja muutamalle muulle herkkusuulle teimme nuoremman tyttäreni kanssa Wienernougatia. Sitä tehtiin jopa useampi satsi, koska ensimmäinen valmistuserä meni lähes kokonaan laadunvalvojien maisteluun. 

Edellisten lisäksi tein vielä muutamalle sukulaiselle saaristolaisleivät. 

Muutamia muitakin syötäviä lahjoja oli listalla, mutta ne saavat odottaa seuraavaa kertaa. 

Ihan uskomatonta, miten minun kohdallani ehkä kaikkein parasta stressin purkua on kokkaus! Edes ensimmäisen kerran epäonnistumisen mahdollisuus ei sen tuomaa hyvää oloa pysty poistamaan.

Saaristolaisleipää tehdessä tuli kyllä pikku paniikki, kun tuplasin taikinaohjeen ja yksinkertainen määrä olisi hyvin riittänyt. Kaikki mahdolliset vuoat olivat käytössä ja näin saimme monta eri mallista leipää. Onneksi siitä tuli huippuhyvää ja kaikki leivät saivat kodin joulun aikaan. 

Oikeaa katkarapukasaria

Katkarapukasari on ollut minulle aina vähän sellainen mysteeriruoka. Jos ensimmäisellä kerralla saa jotain todella hyvää ja siitä on tosi kauan, niin sitä samaa kokemusta saa etsiä ja testailla hartaasti.

Ensimmäisen kerran maistoin katkarapukasaria 80-luvulla jossain Helsingin ravintolassa ja päätin, että jatkossa tilaan sitä aina! No parin kerran jälkeen luovutin, samanlaista ei muualta löytynyt.

Nyt vuosien päästä innostuin kokeilemaan, millainen versio tuntuisi itselle oikealta.

Ehdottomasti ei kermaa ja kyllä valkosipulia ja persiljaa! Kuullotin oliiviöljyssä valkosipulia, inkivääriä, purjoa ja sipulia. 

Poikkeuksellisesti käytin tuoreita kotimaisia tomaatteja valmiin murskan tai pyreen sijaan ja kyllä kannatti! Kalttasin tomaatit ja silppusin nekin yrttileikkurilla tasaiseksi. 

Maustoin valkoviinietikalla, hunajalla, suolana, pippurilla ja chilillä. Annoin hautua miedolla lämmöllä tunnin verran.

Tarkistin maun, lisäsin hiukan suolaa ja hunajaa. Juuri ennen tarjoilua laitoin sekaan isot katkaravut ja reilusti persiljaa silputtuna. 

Tarjoilin kasarin lauantailounaaksi riisin ja tuoreen leivän kera.

Jos jotain pitäisi korjata, niin omaan makuun lisäisin reilummin chiliä ja jotain kirkastamaan väriä. Luultavasti kaupan tomaattimurskalla väri miellyttäisi, muttei maku. 

Kaalikääryleet

Syksyn myötä on huomioni kokkailussa siirtynyt hitusen enemmän perinneruokien puolelle. Hyvät kaalikääryleet ovat olleet haaveissani jo kauan, niitä saa aina vain harvemmin kaupasta. Niinpä oli pakko testata, millaiseen lopputulokseen itse tehtynä pääsen.

Jostain syystä en halunnut tehdä niitä tavallisesta kaalista vaan savoijinkaalista tai lehtikaalista. Tällä kertaa savoijinkaalia löytyi lähikaupasta isommilla lehdillä, joten päädyin siihen. Täytteen ohjeita selailin netistä. Halusin kuitenkin tehdä niitä ihan oikeita ja perinteisiä, joten turvauduin aina yhtä luotettavaan Perinneruokia maakunnista -kirjaani. 

Yllätyin, ettei valmistaminen nyt ollutkaan niin työlästä. Kevätkääryleet ovat pilkkomisineen paljon työläämpiä. Lopputulos oli huikean herkullinen. Vaikkakin vävypojan aiheellinen  kommentti: "Nää vois maistua enemmän kaalille." Vahvisti omankin käsitykseni, että ensi kerralla käytän oikeaa kaalia. Samoin ymmärrän, ettei riittävän pitkä haudutusaika jälkilämmössä tarkoita ihan puolta päivää. 

Yhtä juhlaa

Kulunut viikko on ollut ihmeellisen ihana kaikkine kiireineen. Lapsi vietti syyslomaa kaverin mökillä ja minä keksin kaikkea kivaa itsellekin. 

Ennen lomailua ehdittiin kuitenkin alkuviikosta ihailemaan Linnanmäen valokarnevaalia yhdessä pikkupoikien ja siskosten kanssa. 

Muuten viikkoon mahtui leffaa, harvinaisen mielenkiintoinen työhaastattelu, ravintolaruokia, Horse Showta ja isomman pikkupojan 3-vuotisjuhlat. 

Juhliin tein lauantaiaamuna neljä kantarellipiirakkaa. Siinä kului hetki jos toinenkin niitä paistellessa.

Sunnuntaina kuitenkin vedettiin viikko kasaan koko perhe yhdessä. Nuorimmainen kotiutui mökiltä ja isommatkin ehtivät äidin ruokapöytään pikkupoikia unohtamatta. 

Testasin pitaleipäohjetta Kinuskikissan sivuilta ja hyvin toimi! Leivistä tuli ihan oikean näköisiä ja niin hyviä, että isot lapset tekivät vielä niistä eväät kotiinkin mukaan. 

Selän takana puhuminen - kehuminen

Tämä on jännä juttu, miten törmään siihen kerta toisensa jälkeen. "Joku kertoi, että..." Vähän niin kuin suosittelumarkkinointi, mutta ihmiset kertovatkin hyvää toinen toisistaan. Voihan tietty olla, että olen tehnyt aika radikaalia siivousta ihmissuhteissa ja siksi kuulen enää harvemmin negatiivisia asioita toisista ihmisistä joista pidän.

Sen sijaan olen saanut kokea itsekin, miltä tuntuu kun sinusta puhutaan seläntakana ja vielä hyvää! Se tunne kantaa pitkälle. Se on varmasti vielä voimakkaammin tunteisiin uppoavaa kuin, että kuulet jonkun puhuneen sinusta pahaa selkäsi takana. Pahan puhumisen yrität unohtaa parhaasi mukaan. Hyvät sanat painat mieleesi tarkasti, pohtiaksesi niitä vielä jälkeenpäin moneen kertaan.

Tämä hyvän puhuminen toisista on taito, joka on syytä opetella. Se kantaa kauas ja saat itsekin tuntea, mitä kaikkea hyvää se tuo mukanaan. Toki mielelläni puhun edelleen hyvää myös yrityksistä, lempikampaajastani, siitä maailman ystävällisimmästä kaupan kassasta, ihanasta ravintolasta josta saa erinomaisen ruoan lisäksi myös ihan oikeaa ja huomaavaista palvelua.

Olen myös parhaani mukaan opetellut sanomaan asioita suoraan henkilökohtaisesti, siinä en sitten olekaan ihan niin hyvä aina. Mutta uskon, että vuosien harjoittelu on jo tuonut tulosta. Muistan kun vuosia sitten työtoverini tuli töihin harvinaisen säteilevänä ja katsoin häntä hieman normaalia pidempään. Hän tietenkin hämmentyi ja kysyi onko jokin vialla. Olisi pitänyt ymmärtää heti laukaista mitä mielessäni liikkui, ennen kuin hämmensin turhaan toisen hyvän mielen. Toki pelastin tilanteen vastaamalla kysymykseen, enkä jättänyt häntä päiväksi pohtimaan mikä on pielessä.

Jotta tämä kirjoitus päättyisi kehuun, kehun tällä kuvalla ihanaa ystävää ja naapuria, joka tarjoili tällaisen iltapalan minulle taannoin.