Mihin asti minä riitän?

Tunnen itseni hyvin ja elän sen mukaisesti. Mielellään vähän alle riittämisen, niin ei tarvitse ylitellä itseään turhan päiten. Nyt kuitenkin on työelämässä tullut totaalinen muutoksen tsunami päin näköä ja minä olen (näköjään) tainnut päästä ratsastelemaan sen harjalle.

Pelottaa niin vietävästi ja koko ajan pitää tehdä ihme juttuja pysyäkseen siellä harjalla. Ikuisena optimistina luulen tilannetta kuitenkin väliaikaiseksi ja uskon, että ihan piankin helpottaa ja asiat järjestyvät parhain päin. Nyt olen tuota tsunamia ohjastellut jo pidemmän tovin ja edelleen se saa tuulta alleen aina sieltä täältä. Pitäisi kai vähitellen itse miettiä, missä ne omat rajat kulkevat ja mitä minä haluan.

Tarjolla olisi sen lajin haasteita, joista en ole koskaan haaveillutkaan. Hyvä kun edes itse uskallan itseäni niihin tehtäviin kuvitellakaan. Se vaan mietityttää, että miten ne muut oikein sellaisia minusta ajattelevat. Ja heti perään huomaan kuinka mietin kuitenkin:"Ei tuo oikeasti voi olla noin vaikeaa, taidanpa hoitaa tuonkin jutun ihan itse."

Askel nro 2 on ollut se, että yön hiljaisina tunteina kuvittelen itseni niihin kaikkein kauhistuttavimpiin paikkoihin, joihin uudet tehtävät voivat minut johdatella ja mietin sitten onko niistä mahdollista selvitä hengissä - henkisesti siis. Luultavasti selviäisin, mutta haluanko haastaa itseni siihen? Entä kelpaanko sittenkään? Siinäpä vielä hetkeksi pohdittavaa.

Viherpeukaloa syyhyää

Aurinko ja valo herättelevät jopa minunkin lähes keskellä kämmentä kasvavaa viherpeukaloani. Ihme kyllä jopa minulla, joka en paljonkaan kasveista ja kukista tiedä. Niin paljon kuitenkin kesää ja kukkia kaipailen, että muistin kerrankin ajoissa istuttaa muutamia lempikukkia itämään ja taimia kasvamaan valmiiksi vähän kokoa ennen saareen siirtoa. Siellä kun tuntuu, että kaikki on vähän jäljessä aina keväällä. Niinpä ajattelin, että tänä vuonna kasvatan ainakin auringonkukat taimiksi, enkä ainoastaan laita suoraan siemeniä maahan.

Näinä päivinä useammankin kerran näyttäytynyt aurinko on antanut virtaa aivan uskomattoman paljon. Jotenkin tulee sellainen olo, että jaksaa ja pystyy ihan mihin vain. Kevät ja sen myötä tulevan kesän odotus herättelevät mökkikuumeen taas päälle ja sinne pitäisi päästä ja pian.

Päivän tärkein kysymys!

Sain taas vaihteeksi kunniatehtävän viettää iltapäivää Pikku-Nallen seurassa. Jotenkin se tuntuu aina yhtä ihanalta. Ne lukemattomat valloittavat hymyt, uudet temput ja se pienen miehen luottavainen katse! Tällaisena iltapäivänä tiivistyvät elämän peruskysymykset kaiken keskipisteeksi. Onko nälkä? Väsyttääkö? Vaihdetaanko vaippa?

Miten ihanan yksinkertaista, kunhan vain malttaa rauhoittaa mielensä ja jättää muut hössötykset taka-alalle. Keskittymällä vain ja ainoastaan pienen pojan pieneen ja niin valtavan suureen maailmaan tuntuu hyvin ihmeelliseltä. Kaikki tämä on nyt ja tässä ja loppujen lopuksi vain ohikiitävän hetken. Siksi siitä onkin hyvä nauttia juuri nyt. Kohta se Pieni juosta vilistää ja ehtii vain käymäseltään mummin sylissä.

Mikä täällä tuulessa tuoksuu? - Kevät!

Aamuisin on jotenkin oikeastaan ilo astua ovesta ulos ja tuntea raikas ilma kasvoilla. Useampanakin aamuna tällä viikolla olemme koululaisen kanssa ilmaa nuuhkineet ja todenneet aivan 100-varmasti, että ilmassa tuoksuu kevät!

Voi sitä energian määrää, joka imeytyy joka soluu sillä hetkellä, kun ajatuskin keväästä iskostuu mieleen. Ajatus karkaa välittömästi kesään ja mökille. Mitähän sinne kuuluu? Saaressa kaukana kaikesta saa mökki rauhassa talvehtia ja kerätä voimia uutta kesää varten. Puput, myyrät, peurat ja muut metsän eläimet hoitavat puutarhaa siellä vuodesta toiseen oikein uutterasti ja huolella. Ei auta vaikka minkälaisia terveisiä heille sinne syksyn viimeisellä kerralla jättäisin.

Vielä muutama viikko ja sitten...