Mihin asti minä riitän?

Tunnen itseni hyvin ja elän sen mukaisesti. Mielellään vähän alle riittämisen, niin ei tarvitse ylitellä itseään turhan päiten. Nyt kuitenkin on työelämässä tullut totaalinen muutoksen tsunami päin näköä ja minä olen (näköjään) tainnut päästä ratsastelemaan sen harjalle.

Pelottaa niin vietävästi ja koko ajan pitää tehdä ihme juttuja pysyäkseen siellä harjalla. Ikuisena optimistina luulen tilannetta kuitenkin väliaikaiseksi ja uskon, että ihan piankin helpottaa ja asiat järjestyvät parhain päin. Nyt olen tuota tsunamia ohjastellut jo pidemmän tovin ja edelleen se saa tuulta alleen aina sieltä täältä. Pitäisi kai vähitellen itse miettiä, missä ne omat rajat kulkevat ja mitä minä haluan.

Tarjolla olisi sen lajin haasteita, joista en ole koskaan haaveillutkaan. Hyvä kun edes itse uskallan itseäni niihin tehtäviin kuvitellakaan. Se vaan mietityttää, että miten ne muut oikein sellaisia minusta ajattelevat. Ja heti perään huomaan kuinka mietin kuitenkin:"Ei tuo oikeasti voi olla noin vaikeaa, taidanpa hoitaa tuonkin jutun ihan itse."

Askel nro 2 on ollut se, että yön hiljaisina tunteina kuvittelen itseni niihin kaikkein kauhistuttavimpiin paikkoihin, joihin uudet tehtävät voivat minut johdatella ja mietin sitten onko niistä mahdollista selvitä hengissä - henkisesti siis. Luultavasti selviäisin, mutta haluanko haastaa itseni siihen? Entä kelpaanko sittenkään? Siinäpä vielä hetkeksi pohdittavaa.