Entä milloin sanoit "Minä en sitten ikinä..."
Noita lauseita kannattaa käydä lävitse ja pohtia, sekä samalla myös kyseenalaistaa, onko todella näin.
Koska vain sulkemalla jonkin oven takanasi, avautuu sinulle uusia ovia eteesi.
Tammikuisella päätökselläni yllätin itseni lisäksi myös kaikki ympärilläni olevat työkaverit, kollegat ja asiakkaat. Perhe toki tiesi yllätyksestäni etukäteen. Olen aina ollut sellainen varman päälle pelaaja ja sitkeä taistelija olipa tilanne mikä tahansa.
Jostain syystä kuitenkin mitta täyttyi tammikuun lopussa, vuosia kestänyt kiire ja jatkuva riittämättömyys töissä alkoi vaatimaan verojaan. Perheelle ei jäänyt enää lainkaan aikaa, mies ja tytär olivat jo hienosti oppineet selviämään arjesta ihan itse, minä kävin kotona lähinnä iltapalalla ja nukkumassa, paitsi jos olin työmatkalla.
Toisen lapsenlapsen synnytyksen käynnistys sovittiin lauantaille, koska en saanut viikolle vapaata hoitaakseni vanhempaa lapsenlastani. Pieni poika syntyikin melkein vuosi sitten aikaisin maanantaiaaamuna ja ehdin nukkumaankin pari tuntia ennen töihin menoa. Ei puhettakaan vapaapäivästä. Vähitellen aloin tajuamaan, että jos jostain ei löydy aikaa niin jotain on tehtävä. Asuin kilometrin päässä lapsenlapsistani ja silti he vierastivat minua! Tammikuussa tein taas ympäripyöreitä päiviä ja viikkoja ja yrityksistäni huolimatta ei tilanteeseen löytynyt ratkaisua. Vähitellen kotona käytyjen keskustelujen myötä kypsyi päätökseni tehdä loppu jatkuvasta kiireestä.
Tammikuun 25. päivä tiputin pommin töissä. Kyllä siinä yhdessä itkettiin kollegoiden kanssa, mutta muuta ratkaisua ei löytynyt. Ja voi sitä helpostusta, mikä päätöksen myötä tuli. Pitkän tien olen sen jälkeen kulkenut. Opetellut ottamaan asian kerrallaan, opiskellut hurjasti uutta, toteuttanut kiireen jalkoihin jääneitä projekteja ja viettänyt erityisen arvokasta aikaa oman 10-vuotiaan tyttäreni ja lastenlasteni kanssa.
Nyt voin sanoa, että olen ensimmäistä kertaa oikeasti omillani. Onneksi kuitenkin ihana perhe, aviomies ja ystäväverkosto ympärilläni minua tukien. Vähitellen voin alkaa harkita myös sitä, mitä haluan tehdä "isona" eli nyt. Mihin käytän tämän energiani ja osaamiseni - johonkin tuttuun ja turvalliseen vai johonkin ihan uuteen? Ensimmäiset työhakemukseni olen jo lähettänyt ja jännityksellä odotan, onko jokin niistä se oikea!
Noita lauseita kannattaa käydä lävitse ja pohtia, sekä samalla myös kyseenalaistaa, onko todella näin.
Koska vain sulkemalla jonkin oven takanasi, avautuu sinulle uusia ovia eteesi.
Tammikuisella päätökselläni yllätin itseni lisäksi myös kaikki ympärilläni olevat työkaverit, kollegat ja asiakkaat. Perhe toki tiesi yllätyksestäni etukäteen. Olen aina ollut sellainen varman päälle pelaaja ja sitkeä taistelija olipa tilanne mikä tahansa.
Jostain syystä kuitenkin mitta täyttyi tammikuun lopussa, vuosia kestänyt kiire ja jatkuva riittämättömyys töissä alkoi vaatimaan verojaan. Perheelle ei jäänyt enää lainkaan aikaa, mies ja tytär olivat jo hienosti oppineet selviämään arjesta ihan itse, minä kävin kotona lähinnä iltapalalla ja nukkumassa, paitsi jos olin työmatkalla.
Toisen lapsenlapsen synnytyksen käynnistys sovittiin lauantaille, koska en saanut viikolle vapaata hoitaakseni vanhempaa lapsenlastani. Pieni poika syntyikin melkein vuosi sitten aikaisin maanantaiaaamuna ja ehdin nukkumaankin pari tuntia ennen töihin menoa. Ei puhettakaan vapaapäivästä. Vähitellen aloin tajuamaan, että jos jostain ei löydy aikaa niin jotain on tehtävä. Asuin kilometrin päässä lapsenlapsistani ja silti he vierastivat minua! Tammikuussa tein taas ympäripyöreitä päiviä ja viikkoja ja yrityksistäni huolimatta ei tilanteeseen löytynyt ratkaisua. Vähitellen kotona käytyjen keskustelujen myötä kypsyi päätökseni tehdä loppu jatkuvasta kiireestä.
Tammikuun 25. päivä tiputin pommin töissä. Kyllä siinä yhdessä itkettiin kollegoiden kanssa, mutta muuta ratkaisua ei löytynyt. Ja voi sitä helpostusta, mikä päätöksen myötä tuli. Pitkän tien olen sen jälkeen kulkenut. Opetellut ottamaan asian kerrallaan, opiskellut hurjasti uutta, toteuttanut kiireen jalkoihin jääneitä projekteja ja viettänyt erityisen arvokasta aikaa oman 10-vuotiaan tyttäreni ja lastenlasteni kanssa.
Nyt voin sanoa, että olen ensimmäistä kertaa oikeasti omillani. Onneksi kuitenkin ihana perhe, aviomies ja ystäväverkosto ympärilläni minua tukien. Vähitellen voin alkaa harkita myös sitä, mitä haluan tehdä "isona" eli nyt. Mihin käytän tämän energiani ja osaamiseni - johonkin tuttuun ja turvalliseen vai johonkin ihan uuteen? Ensimmäiset työhakemukseni olen jo lähettänyt ja jännityksellä odotan, onko jokin niistä se oikea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti