Arkea ja haasteita

Tykkään suunnitella asiat etukäteen ja toimia mahdollisimman pitkälle tiettyjen aikataulujen mukaan. Näin ollen ei tarvitse paljonkaan käyttää mielikuvitusta, kun miettii miten suhtaudun nopeisiin ja yllättäviin aikataulumuutoksiin minusta johtumattomista syistä. Varsinkin silloin, kun sen takia jää jotain asioita hoitamatta ajallaan ja ne täytyy tietenkin sitten ahtaa johonkin toiseen väliin hoidettavaksi pois työlistalta.

Ei auta ajankäytönhallinnan kurssit, eikä useampikaan kalenteri, olen kuin kroonisessa rahapulassa elävä tuhlari, mutta rahan sijaan minulta tuhlaantuu aikaa! Auts! Luulen että kyse on enemmänkin asenteesta ja päättäväisyydestä, kuin todellisesta aikapulasta.

Käytännössä tiedän kyllä, miten saan arjen rullaamaan ja löydän sieltä niitä kullan arvoisia omia yksityisiä hetkiäkin ihan vain itselleni - voi kumpa löytäisin itseni siinä omassa hetkessäni vielä nauttimasta jostain kaloreita kuluttavasta liikunnasta! Haalin välillä liikaa tehtäviä, ahdan ne kalenteriin, jotta tulevat tehdyksi ja stressiä pukkaa.

Tekosyiden varjolla ovat toiset tekemiset tärkeämpiä kuin toiset. Työpäivä venyy välillä kuin huomaamatta. Joskun on IHAN PAKKO vielä tehdä muutama tosi tärkeä asia huomiselle valmiiksi.

Tänään aamulla kouluun ja töihin lähtö tohinoissa huomasimme yllättäen, että nuorimmainen onkin kuumessa. Ei hän sitä itse osannut sanoa mitenkään, olipahan vain harvinaisen hidas ja nihkeä aamutoimissaan, kunnes äidin tuntosarvet halauksen myötä laittoivat asian merkille. Siinä sitten vaihdettiin vauhdissa auton ajosuunta koulun sijasta lääkäriin ja antibioottikuurin kanssa kotiin lepäämään. Lapsen nukkuessa kuumettaan pois, sain kuin varastettua aikaa ihan vain itselleni.

Pitkään mietin mitä sillä tekisin, nautin kupin kahvia ja toisen kupillisen erinomaista vitamiinijuomaa omaa terveyttäni turvaamaan. Aika pian vaihtui pakollisen kotipäivän harmitus väistymään. Hetken ehdin hoitamaan töitä koneelta, mutta suurin osa päivästä meni lapselle ääneen lukiessa, joulukoristetita tutkiskellessa sekä muissa erityisen tärkeissä hoitotehtävissä. Tuntuupa nyt hyvältä, olo on ihanan rauhallinen ja huomenna jaksan taas varmasti nousta aamulla astetta verran reippaammin aamuuni.

Elämme syödäksemme - syömme elääksemme, kumpaan ryhmään itsesi luokittelisit?

Ruokaa on pakko syödä jos aikoo pysyä hengissä. Toisaalta joillekin, kuten minulle on hyvä ruoka henki ja elämä. Arkiruoka on sitä peruskauraa, mutta ehdottomasti puhdasta sellaista - nuorimmaiseni sanoin: "ilman mitään lisäainemössöjä" E-koodeja osaan tulkita ja vältän tiettyjä aineita erityisesti, mutta en halua olla mikään nipottaja kuitenkaan. Eivät ne kerrasta tapa!

Ruoanlaittooni sisältyy yksi periaate ylitse muiden. Haluan tehdä sen alusta asti itse. Lapseni ovat onneksi siinä määrin kotiruoalla hemmoteltuja, että eineksille tulee helposti hylkypäätös jos niitä pöytään yrittää ujuttaa. Jos einesten tai puolivalmisteiden käyttöön on jostain pakottavasta syystä turvauduttava, pyrin kuitenkin siihen että ne olisivat mahdollisimman vähän prosessoituja.

Viikonloppuisin panostan mielelläni enemmän ja teenkin sitten usein monivaiheisempia tai pidempää kypsytystä vaativia ruokia. On myös ihanaa nähdä miten olen saanut tämän rakkauteni ruoanlaittoon tartutettua lapsiini. Erityisesti jo omillaan asuva poikani tekee ruokansa arkisinkin mieluummin itse, kuin sortuu eineksiin tai pikaruokaan. Tämä jos mikä lämmittää äidin sydäntä.

Rakastan ruoanlaittoa ja uusia tapoja tehdä sitä. Aikuisopiston opinto-ohjelmista selaan aina ensimmäisenä ruoanlaittokurssit. Takana on tähän mennessä mm:
- blinikurssi
- makkarakurssi
- kiinalainen keittiö ja
- tapaskurssi.

Toinen erinomainen tapa oppia uusia reseptejä ja nauttia ruoanlaitosta on tehdä se hyvien ystävien seurassa. Syksyn sateinen viikonloppu kokoaa säännöllisen epäsäännöllisesti ryhmän ystäviäni jonnekin suuntaan mökkeilemään. Viikonlopun menua suunnitellaan hartaasti ja tarkasti, ruokajuomien valinta on sitten jo helpompaa - hyvin useat taitavat rakastaa hyvää punaviiniä ja ruoan päälle lasillista konjakkia.

Pieniä ihmeitä

Tämä syksy on kiireisempi töiden kannalta kuin koskaan. On upeaa tehdä sellaista työtä, josta näen ja kuulen päivittäin välittömiä positiivisia tuloksia. Toisaalta tuollainen vie mukanaan ja hups heijaa en huomaakaan, kun unohdan jo kaiken muun ja kuka muu siitä kärsikään kuin perhe ja viime kädessä tietenkin minä itse.

Onneksi on olemassa muutakin elämää ja saan siitä tuntuvia muistutuksia aika ajoin. Pikkuinen vauva kasvaa ja vahvistuu. Laskettu aika olisi nyt näinä päivinä  ja tuo pieni on jo monta viikkoa vanha vahva miehen alku. Aika aivan pysähtyy vauvaa hoidellessa, tuntuu ihanalta ikään kuin palata ajassa taaksepäin ja muistella omien lasten vauva-aikaa.

Toinen tämän syksyn ihana voimaannuttava uutuus on ollut nuorimmaisen aloittamat ratsastustunnit. Kerran viikossa käymme tuttavan tallilla hoitamassa poneja ja oppimassa ratsastusta pienillä poneilla. Se tunne mikä tulee tallissa touhuillessa ja poneja silitellessä hävittää kerta heitolla kaiken stressin ja kiireen. En tiedä pitäisikö tunneista maksaa tuplamaksu, sen verran hyvältä siellä käyminen tuntuu. Toisaalta onneksi on vielä ihania asioita ja tuntemuksia, joita voi saada ihan ilmaiseksi. Parhaassa tapauksessa saatanpa saada tuolta tallillta uusia ystäviäkin, niiden poniystävien lisäksi.
Sanonta "Onni tulee arjesta" on niin totta! 

Vihdoinkin!

Koko kesän suunnittelemani suuri askel. Eipä ole montaakaan päivää mennyt tekstejä mietiskellessä, mutta aina jotkin tekosyyt ovat hidastaneet ensiaskelta. Ehkä tällainen suuri elämänmuutos kuin mummiksi muuntautuminen on sitten se oikea potku persiisiin, jotta saan jotain aikaiseksikin.

Tulen kirjoittelemaan tänne kaikenlaista matkan varrelta, keski-ikä, ensimmäinen lapsenlapsi ja viimeisimmän kasvu ovat niin suuria ihmeteltäviä asioita, jotta niitä mielellään pohtii näin kirjallisesti ääneenkin. Se jää nähtäväksi, kiinnostavatko ne mietteet joitain muitakin.