Haave kesästä

Tässä ja nyt; meri kimmeltää iltatuulen verkkaisessa tahdissa ja minä imuroin kaikin aisten valtavaa luonnon eheyttävää voimaa sisuksiini.  Tästä on sitten tulevan talven aikana ammennettavaa, kun työpäivät ylittävät puolikkaan vuorokauden ja työviikko venyy ja paukkuu. Siinä hetkessä vain pikainen vilkaisu sisäänpäin sielun maisemaan kohtaan "hiljainen ja lämmin kesäilta" - ja taas jaksaa.

Tuon kirjoittelin muistiin jo kesällä ja nyt tuntui oikealta hetkeltä siirtää se tänne. Tammikuu on taitettu ja aurinkoakin on jo nähty. Aamu alkaa hyvin, kun saan ajaa töihin vasten auringon nousua.
Oikein piti eilen aamulla napata kuva tästä ihanasta auringon noususta kehätiellä. Laskuja kuvailen sitten taas kesällä rannalla. Ihan varmasti tässä taas matkataan kohti kesää, päivä päivältä valoa päin.

Näytät väsyneeltä!

Kiitti vaan kohteliaisuudesta!
Näin lausui aina niin kohtelias esimieheni, firmamme vajaa kolmekymppinen toimitusjohtaja. Kaveri on ihan juniori, eikä tietenkään voi ymmärtää keski-ikäisen naisen sielunelämää, stressiä tai edes arkielämää.

Tottakai olen väsyneen näköinen, pyöritän (tällä hetkellä) uskomattoman stressaavan päivätyön lisäksi yhtä perhettä, koitan vielä harrastaa jonkin asteista liikuntaa ja elää sitä ihan omaakin elämää.
Sitä paitsi, tänään oli "tukka huonosti" -päivä, ehkäpä syy olikin siinä.

Joka tapauksessa tämä tökerö, vaikkakin varmasti hyvää tarkoittava lausahdus antoi taas lisäpontta hoitaa itse itseäni entistä enemmän. Uuden vuoden lupauksen tein vuodenvaihteessa pitkästä aikaa - Lupasin pyhästi hoitaa itseäni paremmin kuin viime vuonna. Edellisestä lupauksestani on kulunutkin jo seitsemän vuotta ja sen lupauksen olen pitänyt. Ehkä nyt siis olikin jo seuraavan lupauksen aika ja toivottavasti se on myös oleva pysyvä vähintään sen seitsemän vuotta.

Liian usein menee kaikki muu oman itseni edelle. Vuoden alku on ollut lupaava, ensimmäinen ylimääräinen kilo on karistettu. Seuraavat kilot tippuvatkin helpommin, siitä pitää huolen uusi painonhallintatuote, joka kuuluu työsuhde-etuihin. Nyt vain pitää kiskoa itsensä liikunnan pariin mahdollisimman monta kertaa viikossa. Onneksi mieheni on siinä erityisen avulias, hän mielellään kävelyttää vaimoa iltalenkeillä omien juoksulenkkiensä lisäksi. Toinen loistava tuki on eräs hyvä ystäväni. Tunnustin hänelle, että minun on tosi vaikeaa sopia etukäteen aikaa, jolloin mentäisiin uimaan tai treenaamaan. Ihana ystävä totesi siihen:"Ok, tehdään sitten niin, että pidät kassin autossa valmiina ja minä soittelen ja ehdottelen aikoja omien aikataulujen mukaan ja sinä lähdet mukaan jos se sopii." Nyt on treenikassi autossa ja puhelin päällä soittoja odotellessa. Voi miten tuosta tuli hyvä mieli!- Ystävät ovat aarteita, vaalitaan niitä!

No, miltä se nyt tuntuu?

Sitä kysellään ihmeen paljon. Miltä se nyt tuntuu olla mummi? Ai miltäkö?

Oikeasti ei miltään, ainakaan välillä, mutta sitten se taas iskee päälle. Äidiksi tullessani olin ensin haaveillut siitä ja sitten konkreettisesti odottanut sitä 9 kuukautta. Kyllähän nyt mummiutuessanikin odotin tyttäreni mukana ensin yhden lyhyemmän ajan, joka päättyi suruun ja murheeseen ja sitten yhden kokonaisen raskauden, noin kahdeksan kuukautta. Jonka lopuilla Pieni ensin päätti tulla ennen aikojaan ja sitten kun lääkärit päättivät, että nyt olisi aika päätti Pieni pysytellä sittenkin siellä sisäpuolella turvassa.
Näin ollen olivat Pienen syntymä ja alkumetrit pientä kaaosta, samoin äitiä jouduttiin hoitamaan vielä viikkoja ennen kuin saatiin kummatkin kuntoon ja arkielämän normaaliin pyörteeseen. Koita siinä nyt sitten sivussa miettiä miltä se tuntuu! Hirveä huoli pärjääkö ne, jaksaako ne, entä jos ne eroavat - siis Pienen äiti ja isä, ja vaikka mitä muuta murehdittavaa.
Sitten kun taas nähdään, voi sitä ihanuutta molemmin puolin. Mummi on se joka hoitaa Pientä jos on paikalla. Tytär taantuu lapsekseni ja antaa Pienen minulle - "Äiti hoida sä hetki?" Ja mummi hoitaa mielellään.
Sydän rakkautta täynnään kotiudun illan päätteeksi. Mietin miten onnekas olenkaan. Tytär luottaa minuun, vävykin taitaa luottaa. Kyselee paljon tärkeitä vauvanhoidollisia juttuja ja keskustelee kanssani Pienen hoidosta ja osallistuu minun ja äidin keskusteluihin mukavalla tavalla.
Ja ihan pian on taas ikävä! Ihan joka päivä ei kuitenkaan siellä voi käydä, eikä ehdikään. Kerran pari viikossa ja tietysti aina pyydettäessä koitan ehtiä.

Kylmää kyytiä

Pakkanen paukkuu vihdoinkin. Harmi vain, että lunta on todella vähän aikaisempiin vuosiin verrattuna. Kaupungille kaikki pisteet nopeasta toiminnasta, luistelukentät jäädytettiin heti ensimmäisten pakkasten aikana, näin saimme vihdoinkin luistelukauden avattua.

Aamulla koulumatkalla tytär pyysi minua luettelemaan kaikki talviurheilulajit. Helppo juttu, ei edes sen vertaa helpotusta, että vain ne jotka tiedän, vaan ihan suoraan "Äiti luettele mulle kaikki talviurheilulajit." Hieman hymyilytti, kun aloitin: hiihto, laskettelu, luistelu, kelkkailu (olen nähnyt telkkarissa), pikaluistelu, ja, ja, ja sitten jumiuiduin. Ainoa lisä mitä tuli mieleeni, oli hiihtäminen hevosen perässä ja taktisista syistä en kertonut kyseisestä lajista - eipä sitten päätä kokeilla sitäkin.

Lajeista juttu johtikin sopivasti siihen, miten mukavaa kun koulussa alkaa ensi viikosta luistelu- ja hiihto. Myönsin oikein innokkaana ja sitten hiljenin - eipä ole tuo lapsi äitiinsä eikä sisaruksiinsa tullut. Hiihto on ollut minun ja vanhempien lasten painajainen kouluaikoina. Nyt aikuisena löydän siitä kyllä oman hohtonsa, murtsikoilla järven jäällä helmikuun auringonpaisteessa tuntuu oikein hyvältä ja on toteuttamisen arvoista vuodesta toiseen. Ihan maastoladuille en sen sijaan ole enää uskaltautunut monestikaan, ei ole minun hommaani. Mutkamäessä sitä paitsi pysyn paremmin pystyssäkin ja uskallan laskea mäet huomattavasti lujempaa alas. Mutta ihanaa, että lapsi kokee liikunnan riemua lajista riippumatta!

Mitä jos kasvatankin tulevaa huippu-urheilijaa tietämättäni? Ravitsemus on onneksi jo kohdillaan lisäravinteita myöten, se hoituu työnpuolesta. Ja ehkä muusta ei vielä tarvitsekaan huolehtia, ainoa asia johon aion panostaa jatkossakin on se, että lapseni voi kokea liikunnan riemua kaikessa tekemisessään.

Pientä ja ihmeellistä

Pieni ihminen on saanut nimen. Joulu oli hitusen erilainen pikkuriikkisen ihmisen näkökulmasta ja tietenkin 8-vuotias toi siihen oman täydellisen taikansa. Joulupukki vakuutti edelleen ja jotenkin se tuntui oikein hyvältä.

Ihanaa kun on lunta ja pakkasta, talvi tuntuu nyt talvelta. Varsinkin kun saa nukkua villasukat jalassa ja ilma on niin raikasta että! Sellainen ihana onni minulla onneksi on kuin aviomies, joka lämmittää ja rapsuttaa auton lasit aamuisin valmiiksi puhtaaksi. Tunnen selässäni naapurin rouvan kateellisen katseen, kun hän rapsuttelee omaansa ja minä astun autooni ja lähden liikkeelle. Ihana tapa osoittaa välittämistä.

Arki pyörii ihanan tasaisesti joulun pyhien jälkeen ja tuntuu oikeastaan hyvältä, kun ollaan taas päästy normaaliin rytmiin kiinni. Työ vaatii osansa, mutta onneksi sen vastapainona on jotain aivan ihanaa - perhe!

Mummin tulikoe on nyt suoritettu. Pieni ihminen oli meillä yökylässä viikon vajaa kolmikuisena ja hienosti sujui. Vanhemmat ovat opettamalla opettaneet lapselleen rytmin ja tein ohjeiden mukaan, sain pienen pysymään hereillä illalla 18-20 välisen ajan ja voi miten helppoa sitten olikin! Pikkuinen nukahti siinä iltayhdeksän aikoihin ja nukkui aamuviiteen, söi ja nukkui kahdeksaan. Sitten noustiin ylös ja 8-vuotias täti halusi ehdottomasti hoitaa aamusyötön, joten pullo käteen ja vauveli syliin ja mummi otti kahvikupin omaan käteen. En olisi heti arvannut, että homma voi toimia nuin helposti. Lupaan ottaa pikkuruisen yökyläilemään useamminkin.