Aamulla koulumatkalla tytär pyysi minua luettelemaan kaikki talviurheilulajit. Helppo juttu, ei edes sen vertaa helpotusta, että vain ne jotka tiedän, vaan ihan suoraan "Äiti luettele mulle kaikki talviurheilulajit." Hieman hymyilytti, kun aloitin: hiihto, laskettelu, luistelu, kelkkailu (olen nähnyt telkkarissa), pikaluistelu, ja, ja, ja sitten jumiuiduin. Ainoa lisä mitä tuli mieleeni, oli hiihtäminen hevosen perässä ja taktisista syistä en kertonut kyseisestä lajista - eipä sitten päätä kokeilla sitäkin.
Lajeista juttu johtikin sopivasti siihen, miten mukavaa kun koulussa alkaa ensi viikosta luistelu- ja hiihto. Myönsin oikein innokkaana ja sitten hiljenin - eipä ole tuo lapsi äitiinsä eikä sisaruksiinsa tullut. Hiihto on ollut minun ja vanhempien lasten painajainen kouluaikoina. Nyt aikuisena löydän siitä kyllä oman hohtonsa, murtsikoilla järven jäällä helmikuun auringonpaisteessa tuntuu oikein hyvältä ja on toteuttamisen arvoista vuodesta toiseen. Ihan maastoladuille en sen sijaan ole enää uskaltautunut monestikaan, ei ole minun hommaani. Mutkamäessä sitä paitsi pysyn paremmin pystyssäkin ja uskallan laskea mäet huomattavasti lujempaa alas. Mutta ihanaa, että lapsi kokee liikunnan riemua lajista riippumatta!
Mitä jos kasvatankin tulevaa huippu-urheilijaa tietämättäni? Ravitsemus on onneksi jo kohdillaan lisäravinteita myöten, se hoituu työnpuolesta. Ja ehkä muusta ei vielä tarvitsekaan huolehtia, ainoa asia johon aion panostaa jatkossakin on se, että lapseni voi kokea liikunnan riemua kaikessa tekemisessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti