Syksy ja sienet

Kyllä se taitaa olla niin, että ihan kaikista eniten olen syksyihminen. Kun illat pimenee ja metsästä löytyvät ensimmäiset kantarellit heräilen minä eloon. 

En poimi mustikoita, korkeintaan pensasmustikkaa jos on aivan pakko. Mutta mikään ei pidä minua pois metsästä parhaaseen sienestysaikaan. 

En ole mikään huippuasiantuntija sienien suhteen, kerään vain muutamia hyvin tuntemiani lajeja. Joitakin uusia tuttavuuksia kyllä löytää tiensä koriini jos nyt ei ihan joka syksy niin ehkä joka toinen vuosi opettelen jonkin uuden lajin. 

Tämän vuoden hitti on ollut harvinaisen hyvä tattivuosi. Niitä kun ei normaalisti mökkimaisemista löydy. Meillä koko perheen suurta herkkua ovat tattileivät ja sienipiirakka. Lisäksi itselleni valmistan italialaista tattivuokaa. 

Stressi poistuu metsässä kulkiessa ja akut latautuvat helpostikin taas tuleviin haasteisiin, kun saa kiertää umpimetsää yksin tai kaverin kanssa. 

Vauhdikas syksy

Uskomattoman nopeasti taas päivät ja viikot pyörivät ympärilläni. Jollain keinoin koitan kuitenkin sinnitellä mukana. Ja samalla jopa nauttia tästä ihanasta elämästäni jossa kaikki palaset tuntuvat olevan ihan kohdillaan.

Työkuviot alkavat vihdoin viimein ratkeamaan ja omalta osaltani ehkä parhaalla mahdollisella tavalla. 

Kotona sen sijaan koko pakkaa sekoittaa pieni kultainen aarre. Ensimmäinen yhteinen kuukausi on takana ja pennun luonne on tullut tutuksi. Lempinimet ovat sen mukaisia "Tasmanian täystuho" "Hiiveli" ja tietty mamman "Muru". Pennulta löytyy luonnetta ja vauhtia (ja hitokseen terävät hampaat) ja sitä nyt sitten koulitaan. Ihanaa kultaisessa noutajassa on sen oppivsisuus ja miellyttämisen tahto. 

Sitten lisäksi on vielä se pieni mummin rakas karhunpentu, joka myös kasvaa päivä päivältä ja jonka kanssa ehdin viettää aivan liian vähän aikaa arkisin. Toisaalta kuulumisia vaihdamme tyttäreni kanssa lähes päivittäin, eli yksikään edistysaskel tai muu tärkeä yksityiskohta ei jää minulta kuulematta. 

Päivässä Luxemburgiin ja takaisin

Olipa uskomaton matka!
Aamulla kukonlaulun aikaan lento Amsterdamin kautta Luxemburgiin ja illalla takaisin kotiin samaa reittiä. Ihan himpun verran meni seuraavan vuorokauden puolelle. 
Onneksi keli oli loistava ja erityisesti Hollannin yläpuolella näkymiä oli vaikuttava katsella. Nykyaikaisia tuulimyllyjä suorissa riveissä, samoin pellot olivat enimmäkseen aika täsmällisen viivasuoria. Lisäksi vettä näkyi paljon muttei mitään sellaista kuin Suomen epäsäännöllisen muotoiset ja kokoiset järvet ja lammet, vaan pyöreähköjä "lätäköitä" isoja kylläkin ja kanavia niiden välillä. Pelkästään Shiphollin kentällä olisi vierähtänyt useampikin tunti, mutta säästin varmasti omaisuuden koska vaihtojen välillä ei ehtinyt pahemmin shoppailemaan.
Luxemburg oli tuttu paikka ja koska asiat sujuivat jouhevasti ehdin myös kaupungille ennen paluulentoa.
Sanotaan sitten mitä hyvänsä kaupungin hintatasosta, joka tapauksessa tein huippulöytöjä täydentämään vaatekaappiani. Vanhasta muistista löysin myös myös C&A:n ja sieltä ihan muutamalla eurolla vaatteita lapselle. Ja mikä parasta istuin kokonaisen tunnin jos en pidempäänkin ihanalla terassilla nauttien rose-viiniä ja quiche lorrainea. Omaa aikaa aivan ylellisessä ympäristössä. Mainittakoon vielä että pieni kannullinen (0,5 l) hyvää roseeta maksoi 8€! En muuten juonut kuitenkaan kaikkea. 
Päivän kruunasi paluulennot business-luokassa. Lippuja varatessa en edes huomannut asiaa, koska ko. lennot olivat edullisimmat mahdolliset. Mutta hyvä näin, minulle se oli luksusta ja kruunasi hienosti upean päiväni.

Onnea on

Pysähdyin oikein miettimään miten onnekas olenkaan. Päässä pyöri saman aikaisesti monia mukavia asioita ja takana oli enemmän kuin onnistunut työhaastattelu. Elämässäni tuntuu nyt olevan se hetki jolloin kaikki on aivan kohdillaan, sekä työuralla että yksityisellä puolella. Kyllähän siitä pitäisi pystyä jakamaan positiivisuutta muillekin! 
Miten voisi miettiä enemmän sitä mitä minulla jo on kuin sitä mitä mukamas puuttuu. Kulunut klisee on varmasti ennemmän kuin totta, että sen ymmärtää vasta sitten kun sen on menettänyt. Haaveet ja tavoitteet ovat osa tätä elämää, mutta niin pitäisi olla myös eläminen tässä ainutlaatuisessa hetkessäkin, joka on käsillä juuri nyt. 
Tästä eteenpäin lupaan tarkkailla itseäni ja sakottaa ankarasti turhasta valittamisesta tai muuten vain tyytymättömästä elämänasenteesta. Koitan koko olemuksellani kertoa, miten nautinkaan tästä elämästäni tässä ja nyt.

Lomastressillä stressilomalle

Hirvittävää kiirettä koko viikko. Pitää ehtiä vielä tekemään monta asiaa ja hoitamaan loppuun vielä useampi keskeneräinen projekti ennen lomaa. 

Yht'äkkiä jossain takaraivossa kuiskasi pieni järjen ääni jostain kaukaa, eihän minulla ole tällaista stressiä edes jouluna. Miksi siis nyt?

Homma seis sekunniksi, otin kynän ja paperia ja listasin kaiken. Sen jälkeen ruksasin listalta muutaman oikeasti pakollisen ja kiireellisen työn. Lopuista tuli kiva muistilista, jonka turvin on mukava sitten palailla lomalta. Ei tarvitse pelätä, että jotain unohtuu, lista odottaa sievästi siinä työpöydällä lomalta palaajaa.

Huomenna loput hommat kasaan, nippu ohjeita niille, jotka raatavat siellä lomani aikana ja sitten - suuntaan juhannuksen viettoon ja lomailemaan hyvillä mielin. Niin olen nyt päättänyt ja sen pidän!

Kukkaan puhkeavan juhannusruusun myötä oikein hyvää Juhannusta myös teille kaikille!

Onnellinen odottaja

Vihdoin viimein olemme odotuksen loppusuoralla. Olemme eläneet koiratonta elämää jo liian monta vuotta ja nyt sille on laitettu piste.

Muutama viikko vielä ja saamme pienen kultaisen pennun tähän taloon! Pentu oli tilattu jo vuosi sitten, mutta silloin ei kai sitten aika vain ollut oikea. Minulle kultaisen noutajan kasvattajia taitaa olla olemassa vain yksi ja ainoa, sekä hänen äitinsä. 

Olisin halunnut samaa sukua olevan pennun kuin 1996 syntynyt edellinen kultaisemme oli, nyt tein kuitenkin kompromissin ja riittää, että saan pennun samalta kasvattajalta. 

Seuraava kysymys olikin sijoitus vai oma?

Haluan sijoituskoiran, koska haluaisin oman koiran suvun jatkuvan ja itse en halua pentushowta pyörittää. Jos edellinen koiramme olisi joskus pentuja saanut, olisi nyt ollut ehkä helpompaa saada uusi pentu samasta suvusta.

Nyt odotan kärsimättömästi, että pääsemme katsomaan pentuja ja jos vielä saisi siitä jo kuvan tai sata napsittua. Heinäkuun lopulla on luovutus ja en kyllä tiedä miten odotella sinne saakka! 

Uusi aika

Vajaat yhdeksän vuotta sitten tunsin itseni melkein turhaksi. Vanhemmat lapset olivat itsenäistyneet ja äidin hommana oli lähinnä vaate- ja ruokahuolto & rahoitus. Vietin kotona omaa aikaa liiankin kanssa. 

Sitten sain armollisen siirtymän, kun nuorimmainen syntyi ja olinkin taas tarpeellinen. Jotenkin tuntui, että muutuin siinä samalla vielä vähän tärkeämmäksi myös isommille sisaruksille. 

Ihania vuosia on nyt kulunut jo monta. Haikeita aikoja olivat erityisesti isompien pois pesästä muuttamiset. Kuitenkin luultavasti selvisin äidin kasvukivuista vähän vähemmillä kyyneleillä ja nuoret vähän vähemmällä hössötyksellä. 

Nyt, kun nuorimmainenkin alkaa osoittamaan ensimmäisiä itsenäistymisen merkkejä on kai aika tunnustaa, että eivät ne lapset ikuisesti pysy lapsina ja äidin helmoissa. Vaan eipä hätiä mitiä, kiitos ison ikäeron, hoivaviettiäni saan edelleen toteuttaa pienen karhunpojan kanssa. Se pieni ihmisen alku on sulattanut mummin sydämen täysin. 

Ihana äitienpäivä

Sunnuntaina juhlimme äitiä. Täytyy rehellisesti sanoa kaikesta sydämestä, että kyllä kannatti herätä aamuviideltä vieraassa maassa ja matkata kahdeksan tuntia kotiin. 

Se ihana tunne, kun kaikki lapset, omat vanhemmat ja pieni lapsenlapseni olivat siinä ympärilläni. Parempaa lahjaa en olisi voinut saada! Ensimmäinen äitienpäiväni mummina. 

Toki matkan kärsimykset eivät olleet kovinkaan mainittavat. Lähtö oli aamulla niin aikaisin, että hotellin aamiaisesta ei vielä ollut tietoakaan. Lentokentältä saimme sentään kahvit mukaan ja koneessa toiset. Kööpenhaminassa seuraavaa lentoa odotellessa ihana kollegani tarjosi minulle tyylikkäimmän äitienpäiväaamisen ikinä; blini graavilohella, smetanalla ja mädillä erinomaisen valkoviinin kera. 

Juhlimista

Pikku-Nallen vanhemmat juhlivat tässä taannoin ansaitusti syntymäpäiviä ja ymmärtääkseni siinä samalla myös ihanaa omaa vauva-arkeaan. Pikkuisen yökyläily herätti minussa taas niin erikoisia mietteitä. Syytettäköön niistä nyt sitten vaikka tätä ikää.

Nuorena bilettäminen oli ehdottamasti ihan parasta, mistähän se johtuu, että mitä vanhemmaksi tulee sitä vähemmän se kiinnostaa?

Nykyään tuntuu aivan utopistiselta ne omat biletykset noin karkeasti arvioiden 100 vuotta sitten. Iltaa aloiteltiin siinä neljän kuuden välillä, puolen yön jälkeen baariin ja siitä jatkettiin siellä hamaan tappiin eli valomerkkiin saakka. Lisäksi vielä satunnaiset jatkot siihen päälle. Ja ihan oikeasti, se oli hauskaa elämää silloin, isolla E:llä. 

Kuitenkin silloin kauan sitten haaveilin perheestä ja onnellisen perheen onnellisesta lauantai-illasta.

Sauna, lasi hyvää punaviiniä ruoan kanssa, perhe tai edes osa siitä ympärillä ja niinpä vain se onni onkin nyt ja tässä. Ja mistä haaveilen, että ihan vain yhden kerran jaksaisin bilettää ihan niin kuin ennen!

Ei siksi, että kaipaisin sitä niin kovin, vaan että tuntisin siinä samalla itseni vielä hetken ihan yhtä nuoreksi kuin silloin! 

Pääsiäisen odotusta

Pääsiäisen vietto on minulle jollain lailla kuitenkin pyhää. Muistan lapsuuden pääsiäisistä miten pääsiäissununtaita odotinkaan, silloin sai vasta herkkuja ja oli juhlan tuntua. Pitkäperjantai oli nimensä veroinen, keksipä äiti mitä ohjelmaa tahansa meille lapsille, tuntui päivä aina pitkältä.

Omien lasten kanssa en hirveästi ole perinteitä pääsiäiseen luonut. Yhdessä olemista ja hyvää ruokaa. Ja tietenkin kukko munii ne pakolliset suklaamunat lapsille pääsiäissunnuntaina ja -maanantaina. Aamiaisella maalataan munia ja syödään maalaamattomia, eihän nyt kenenkään taideteoksia saa rikkoa! 

Juhlaruokia ja pääsiäisen juhlaa vietetään niin ikään vain sunnuntaina ja maanantaina. Lankalauantaina poltellaan kokkoa jos saaressa kelit sallivat. Tänä vuonna polttelin roskia nuotiolla jo eilen. Ihmeen terapeuttista toimintaa.

Huomiseen juhlaan paistuu tänään iltaan saakka ulkona tulella pulled lam. Sitä odotellessa ihanaa pääsiäisen aikaa sinulle! 

Kohta - ihan kohta on sen aika!

Kun pääsee taas mökille. Meillä on selkeä tauko talvella ja keväällä palaamme kesäkotiin yhdessä muuttolintujen kanssa, kunhan jäät sulavat myös venesatamasta. 

Saarimökissä on hyvät ja huonot puolet. Huonoa on, että jokainen tarvikkeita vaativa isompi projekti vaatii joko huolellista ajoitusta ja suunnittelua tai paljon rahaa. Hyvää onkin sitten kaikki muu.

Voi sitä onnen tunnetta, kun ensimmäisen kerran keväällä saa astua veneeseen. 

Ystävyyden siteitä

Niitä venytellään ja testataan aina silloin tällöin. Siinä samalla on hyvä pysähtyä itse miettimään, millainen ystävä minä olen? 

Haluaisin olla ystävänä sellainen, että toiselle jäisi tunne, että hän saa minulta ystävyydestämne jotain hänelle todella arvokasta. On jännä miten erilaisia ystävyyssuhteita voi yhdellä ihmisellä olla ympärillään. 

Itselläni on ollut onni elää muutamaa lähes koko elämäni mittaista ystävyyttä, joiden lisäksi vielä matkan varrelta on löytynyt lisää uusia ystäviä. Osa heistä on kulkenut kanssani vain pienen hetken ja osa jäänyt isommaksi osaksi elämääni.

Valitettavasti työni mukana on tullut myös aimo annos epäluuloa ihmisiin. Työni on sellaista, että asiakkaat ovat mielellään ystäviä kanssani, mutta vain niin kauan kuin siitä on heille hyötyä. Toisaalta surullista, toisaalta taas tällaisetkin ihmiset rikastuttavat elämääni ja onhan heissäkin poikkeuksia, jotka saattavat yllättää minut aitoudellaan! 

Kun asiaa oikein pohtii, yleensäkin ihmisten kohtaaminen ja miten sen kokee riippuu kaikkein eniten omasta itsestään. 

Mihin asti minä riitän?

Tunnen itseni hyvin ja elän sen mukaisesti. Mielellään vähän alle riittämisen, niin ei tarvitse ylitellä itseään turhan päiten. Nyt kuitenkin on työelämässä tullut totaalinen muutoksen tsunami päin näköä ja minä olen (näköjään) tainnut päästä ratsastelemaan sen harjalle.

Pelottaa niin vietävästi ja koko ajan pitää tehdä ihme juttuja pysyäkseen siellä harjalla. Ikuisena optimistina luulen tilannetta kuitenkin väliaikaiseksi ja uskon, että ihan piankin helpottaa ja asiat järjestyvät parhain päin. Nyt olen tuota tsunamia ohjastellut jo pidemmän tovin ja edelleen se saa tuulta alleen aina sieltä täältä. Pitäisi kai vähitellen itse miettiä, missä ne omat rajat kulkevat ja mitä minä haluan.

Tarjolla olisi sen lajin haasteita, joista en ole koskaan haaveillutkaan. Hyvä kun edes itse uskallan itseäni niihin tehtäviin kuvitellakaan. Se vaan mietityttää, että miten ne muut oikein sellaisia minusta ajattelevat. Ja heti perään huomaan kuinka mietin kuitenkin:"Ei tuo oikeasti voi olla noin vaikeaa, taidanpa hoitaa tuonkin jutun ihan itse."

Askel nro 2 on ollut se, että yön hiljaisina tunteina kuvittelen itseni niihin kaikkein kauhistuttavimpiin paikkoihin, joihin uudet tehtävät voivat minut johdatella ja mietin sitten onko niistä mahdollista selvitä hengissä - henkisesti siis. Luultavasti selviäisin, mutta haluanko haastaa itseni siihen? Entä kelpaanko sittenkään? Siinäpä vielä hetkeksi pohdittavaa.

Viherpeukaloa syyhyää

Aurinko ja valo herättelevät jopa minunkin lähes keskellä kämmentä kasvavaa viherpeukaloani. Ihme kyllä jopa minulla, joka en paljonkaan kasveista ja kukista tiedä. Niin paljon kuitenkin kesää ja kukkia kaipailen, että muistin kerrankin ajoissa istuttaa muutamia lempikukkia itämään ja taimia kasvamaan valmiiksi vähän kokoa ennen saareen siirtoa. Siellä kun tuntuu, että kaikki on vähän jäljessä aina keväällä. Niinpä ajattelin, että tänä vuonna kasvatan ainakin auringonkukat taimiksi, enkä ainoastaan laita suoraan siemeniä maahan.

Näinä päivinä useammankin kerran näyttäytynyt aurinko on antanut virtaa aivan uskomattoman paljon. Jotenkin tulee sellainen olo, että jaksaa ja pystyy ihan mihin vain. Kevät ja sen myötä tulevan kesän odotus herättelevät mökkikuumeen taas päälle ja sinne pitäisi päästä ja pian.

Päivän tärkein kysymys!

Sain taas vaihteeksi kunniatehtävän viettää iltapäivää Pikku-Nallen seurassa. Jotenkin se tuntuu aina yhtä ihanalta. Ne lukemattomat valloittavat hymyt, uudet temput ja se pienen miehen luottavainen katse! Tällaisena iltapäivänä tiivistyvät elämän peruskysymykset kaiken keskipisteeksi. Onko nälkä? Väsyttääkö? Vaihdetaanko vaippa?

Miten ihanan yksinkertaista, kunhan vain malttaa rauhoittaa mielensä ja jättää muut hössötykset taka-alalle. Keskittymällä vain ja ainoastaan pienen pojan pieneen ja niin valtavan suureen maailmaan tuntuu hyvin ihmeelliseltä. Kaikki tämä on nyt ja tässä ja loppujen lopuksi vain ohikiitävän hetken. Siksi siitä onkin hyvä nauttia juuri nyt. Kohta se Pieni juosta vilistää ja ehtii vain käymäseltään mummin sylissä.

Mikä täällä tuulessa tuoksuu? - Kevät!

Aamuisin on jotenkin oikeastaan ilo astua ovesta ulos ja tuntea raikas ilma kasvoilla. Useampanakin aamuna tällä viikolla olemme koululaisen kanssa ilmaa nuuhkineet ja todenneet aivan 100-varmasti, että ilmassa tuoksuu kevät!

Voi sitä energian määrää, joka imeytyy joka soluu sillä hetkellä, kun ajatuskin keväästä iskostuu mieleen. Ajatus karkaa välittömästi kesään ja mökille. Mitähän sinne kuuluu? Saaressa kaukana kaikesta saa mökki rauhassa talvehtia ja kerätä voimia uutta kesää varten. Puput, myyrät, peurat ja muut metsän eläimet hoitavat puutarhaa siellä vuodesta toiseen oikein uutterasti ja huolella. Ei auta vaikka minkälaisia terveisiä heille sinne syksyn viimeisellä kerralla jättäisin.

Vielä muutama viikko ja sitten...

Kotona ja töissä - kauhun tasapainoilua kaiken keskellä

Ihana mummin pieni karhunpoika kasvaa ja komistuu päivä päivältä. Pieni ja potra poika on niin miehekäs, ettei siitä saisi tyttöä edes mekkoon pukemalla. Pikku-Nalle on sellainen aurinkopakkaus, joka sulattaa sydämen kuin sydämen yhdellä pikku hymynpoikasellaankin.

Viikot vain vierivät niin hirvittävän nopeasti ja harvoin on nyt tällä hetkellä viikolla aikaa pikkuisen tapaamiseen. Onneksi vielä viikonlopuista suurin osa ainakin on ollut vapaina ja silloin ollaan vietetty kerralla useampi tunti yhdessä. Kyllä on syli tyhjä aina sen jälkeen kun pienestä eroan. Eroa kuitenkin helpottaa joka-aamuinen uusi tuore kuva pienestä, joka odottaa minua saapuneissa viesteissä toivottaen iloa jokaiseen työpäivääni. Meillä työpaikallani on tainnut jo syntyä käsite mummin "päivän kuva".

Toisaalta omakin perhe ja meidän pikkuisin, tokaluokkalainenkin, kaipaa vielä äitiä paljon ja osaa tuikata kipeästi sanoillaan, kun kyselee äidin työpäivien pituutta. Mutta realistisen olen miettynyt, että töissä on käytävä ja mieluummin tietenkin teen sellaista työtä, josta saan kunnollisen korvauksen lisäksi myös tyydytystä ammatillisesti onnistuessani. Toki lyhennän sitten päivää silloin tällöin ja olen kotona odottamassa neitiä koulusta - ja voi sitä upeaa palkintoa:"Ihanaa äiti, sä oot kotona! Mä meen ulos! Heippa!"

Ehkä nämä ovat nyt niitä ruuhkavuosia, töitä, lapsia ja kaupan päälle vielä lapsenlapsikin! Voisiko elämä sen rikkaampaa olla. Ehkä on parasta nauttia tästä kaikesta juuri nyt ja sopivissa määrin kaikkia eri osa-alueita.

Parisuhde pohdintaa

On se vaan kumma juttu, miten vaikea se parisuhde välillä voi olla. Vaikka kuinka siinä vierellä on se kaikkein rakkain ja ainoa oikea - minulla ainakin. Onhan kyseessä sentään elämäni rakkaus!
Mutta kun se ei sitten kuitenkaan ole juuri sellainen kuin pitäisi. Tai ei ainakaan toimi aina kuten minä haluan.

Onneksi näistä selvitään, minä puhun ja mies kuuntelee. Minulla on nimittäin harvinaisen vähäpuheinen mies. Meillä vastakohdat todellakin täydentävät toisiaan. En tiedä sitten miltä se ulkopuolisen tai lastemme silmin näyttää, toinen puhua pajattaa ja toinen on hiljaa. Turha myöskään kuvitella, että kuuntelisi kovinkaan tarkasti. Yleensä ilmoitan vielä erikseen, milloin on syytä kuunnella asiaani vähän niin kuin tarkemmin.

Välillä on pakko irrottautua arjesta näin talvellakin, kesällä se tapahtuu helposti mökillä. Talvella joutuu asiaa vähän suunnittelemaan ja ehkä miestäkin hiukan houkuttelemaan hommaan mukaan. Muutama viikonloppu sitten jätimme sisarukset toistensa huostaan ja suuntasimme auton nokan kohti erästä rannikkokaupunkia.

Mielessä oli vaikka mitä mukavaa mitä tehdä, osa ehdittiin osa jätettiin ensi kertaan. Ajomatkaa kesti jo vajaat parisen tuntia ja sitä varten olimme valinneet yhdessä musiikkia kuunneltavaksi. Samoin pysähdyspaikka oli tarkoin valittu ja täytti kyllä odotukset lounaan suhteen. Perillä hotelli löytyi sen kummempia etsimättä ja huoneenkin saimme heti. Sitten vain laatuaikaa viettämään. Kierreltiin kaupungilla, syötiin erinomaisesti ja käytiinpä vähän olutbaarissakin. Iloisena plussani oli siellä tiskin takana tuttu kaveri menneisyydestä ja ilta vierähti aika myöhäiseksi. Kaikin puolin siis mukavaa ja luvattiin yhdessä yritää toteuttaa tällaista vähän useammin kuin kerran viiteen vuoteen.

Arki on sen jälkeen ollut taas huomattavasti sujuvampaa. Niin se vain taitaa olla, että kun välillä keräilee vähän hyviä hetkiä varastoon, niin suhde kantaa taas kauemmin yli pienten ja suurempienkin karikoiden.

Haave kesästä

Tässä ja nyt; meri kimmeltää iltatuulen verkkaisessa tahdissa ja minä imuroin kaikin aisten valtavaa luonnon eheyttävää voimaa sisuksiini.  Tästä on sitten tulevan talven aikana ammennettavaa, kun työpäivät ylittävät puolikkaan vuorokauden ja työviikko venyy ja paukkuu. Siinä hetkessä vain pikainen vilkaisu sisäänpäin sielun maisemaan kohtaan "hiljainen ja lämmin kesäilta" - ja taas jaksaa.

Tuon kirjoittelin muistiin jo kesällä ja nyt tuntui oikealta hetkeltä siirtää se tänne. Tammikuu on taitettu ja aurinkoakin on jo nähty. Aamu alkaa hyvin, kun saan ajaa töihin vasten auringon nousua.
Oikein piti eilen aamulla napata kuva tästä ihanasta auringon noususta kehätiellä. Laskuja kuvailen sitten taas kesällä rannalla. Ihan varmasti tässä taas matkataan kohti kesää, päivä päivältä valoa päin.

Näytät väsyneeltä!

Kiitti vaan kohteliaisuudesta!
Näin lausui aina niin kohtelias esimieheni, firmamme vajaa kolmekymppinen toimitusjohtaja. Kaveri on ihan juniori, eikä tietenkään voi ymmärtää keski-ikäisen naisen sielunelämää, stressiä tai edes arkielämää.

Tottakai olen väsyneen näköinen, pyöritän (tällä hetkellä) uskomattoman stressaavan päivätyön lisäksi yhtä perhettä, koitan vielä harrastaa jonkin asteista liikuntaa ja elää sitä ihan omaakin elämää.
Sitä paitsi, tänään oli "tukka huonosti" -päivä, ehkäpä syy olikin siinä.

Joka tapauksessa tämä tökerö, vaikkakin varmasti hyvää tarkoittava lausahdus antoi taas lisäpontta hoitaa itse itseäni entistä enemmän. Uuden vuoden lupauksen tein vuodenvaihteessa pitkästä aikaa - Lupasin pyhästi hoitaa itseäni paremmin kuin viime vuonna. Edellisestä lupauksestani on kulunutkin jo seitsemän vuotta ja sen lupauksen olen pitänyt. Ehkä nyt siis olikin jo seuraavan lupauksen aika ja toivottavasti se on myös oleva pysyvä vähintään sen seitsemän vuotta.

Liian usein menee kaikki muu oman itseni edelle. Vuoden alku on ollut lupaava, ensimmäinen ylimääräinen kilo on karistettu. Seuraavat kilot tippuvatkin helpommin, siitä pitää huolen uusi painonhallintatuote, joka kuuluu työsuhde-etuihin. Nyt vain pitää kiskoa itsensä liikunnan pariin mahdollisimman monta kertaa viikossa. Onneksi mieheni on siinä erityisen avulias, hän mielellään kävelyttää vaimoa iltalenkeillä omien juoksulenkkiensä lisäksi. Toinen loistava tuki on eräs hyvä ystäväni. Tunnustin hänelle, että minun on tosi vaikeaa sopia etukäteen aikaa, jolloin mentäisiin uimaan tai treenaamaan. Ihana ystävä totesi siihen:"Ok, tehdään sitten niin, että pidät kassin autossa valmiina ja minä soittelen ja ehdottelen aikoja omien aikataulujen mukaan ja sinä lähdet mukaan jos se sopii." Nyt on treenikassi autossa ja puhelin päällä soittoja odotellessa. Voi miten tuosta tuli hyvä mieli!- Ystävät ovat aarteita, vaalitaan niitä!

No, miltä se nyt tuntuu?

Sitä kysellään ihmeen paljon. Miltä se nyt tuntuu olla mummi? Ai miltäkö?

Oikeasti ei miltään, ainakaan välillä, mutta sitten se taas iskee päälle. Äidiksi tullessani olin ensin haaveillut siitä ja sitten konkreettisesti odottanut sitä 9 kuukautta. Kyllähän nyt mummiutuessanikin odotin tyttäreni mukana ensin yhden lyhyemmän ajan, joka päättyi suruun ja murheeseen ja sitten yhden kokonaisen raskauden, noin kahdeksan kuukautta. Jonka lopuilla Pieni ensin päätti tulla ennen aikojaan ja sitten kun lääkärit päättivät, että nyt olisi aika päätti Pieni pysytellä sittenkin siellä sisäpuolella turvassa.
Näin ollen olivat Pienen syntymä ja alkumetrit pientä kaaosta, samoin äitiä jouduttiin hoitamaan vielä viikkoja ennen kuin saatiin kummatkin kuntoon ja arkielämän normaaliin pyörteeseen. Koita siinä nyt sitten sivussa miettiä miltä se tuntuu! Hirveä huoli pärjääkö ne, jaksaako ne, entä jos ne eroavat - siis Pienen äiti ja isä, ja vaikka mitä muuta murehdittavaa.
Sitten kun taas nähdään, voi sitä ihanuutta molemmin puolin. Mummi on se joka hoitaa Pientä jos on paikalla. Tytär taantuu lapsekseni ja antaa Pienen minulle - "Äiti hoida sä hetki?" Ja mummi hoitaa mielellään.
Sydän rakkautta täynnään kotiudun illan päätteeksi. Mietin miten onnekas olenkaan. Tytär luottaa minuun, vävykin taitaa luottaa. Kyselee paljon tärkeitä vauvanhoidollisia juttuja ja keskustelee kanssani Pienen hoidosta ja osallistuu minun ja äidin keskusteluihin mukavalla tavalla.
Ja ihan pian on taas ikävä! Ihan joka päivä ei kuitenkaan siellä voi käydä, eikä ehdikään. Kerran pari viikossa ja tietysti aina pyydettäessä koitan ehtiä.

Kylmää kyytiä

Pakkanen paukkuu vihdoinkin. Harmi vain, että lunta on todella vähän aikaisempiin vuosiin verrattuna. Kaupungille kaikki pisteet nopeasta toiminnasta, luistelukentät jäädytettiin heti ensimmäisten pakkasten aikana, näin saimme vihdoinkin luistelukauden avattua.

Aamulla koulumatkalla tytär pyysi minua luettelemaan kaikki talviurheilulajit. Helppo juttu, ei edes sen vertaa helpotusta, että vain ne jotka tiedän, vaan ihan suoraan "Äiti luettele mulle kaikki talviurheilulajit." Hieman hymyilytti, kun aloitin: hiihto, laskettelu, luistelu, kelkkailu (olen nähnyt telkkarissa), pikaluistelu, ja, ja, ja sitten jumiuiduin. Ainoa lisä mitä tuli mieleeni, oli hiihtäminen hevosen perässä ja taktisista syistä en kertonut kyseisestä lajista - eipä sitten päätä kokeilla sitäkin.

Lajeista juttu johtikin sopivasti siihen, miten mukavaa kun koulussa alkaa ensi viikosta luistelu- ja hiihto. Myönsin oikein innokkaana ja sitten hiljenin - eipä ole tuo lapsi äitiinsä eikä sisaruksiinsa tullut. Hiihto on ollut minun ja vanhempien lasten painajainen kouluaikoina. Nyt aikuisena löydän siitä kyllä oman hohtonsa, murtsikoilla järven jäällä helmikuun auringonpaisteessa tuntuu oikein hyvältä ja on toteuttamisen arvoista vuodesta toiseen. Ihan maastoladuille en sen sijaan ole enää uskaltautunut monestikaan, ei ole minun hommaani. Mutkamäessä sitä paitsi pysyn paremmin pystyssäkin ja uskallan laskea mäet huomattavasti lujempaa alas. Mutta ihanaa, että lapsi kokee liikunnan riemua lajista riippumatta!

Mitä jos kasvatankin tulevaa huippu-urheilijaa tietämättäni? Ravitsemus on onneksi jo kohdillaan lisäravinteita myöten, se hoituu työnpuolesta. Ja ehkä muusta ei vielä tarvitsekaan huolehtia, ainoa asia johon aion panostaa jatkossakin on se, että lapseni voi kokea liikunnan riemua kaikessa tekemisessään.

Pientä ja ihmeellistä

Pieni ihminen on saanut nimen. Joulu oli hitusen erilainen pikkuriikkisen ihmisen näkökulmasta ja tietenkin 8-vuotias toi siihen oman täydellisen taikansa. Joulupukki vakuutti edelleen ja jotenkin se tuntui oikein hyvältä.

Ihanaa kun on lunta ja pakkasta, talvi tuntuu nyt talvelta. Varsinkin kun saa nukkua villasukat jalassa ja ilma on niin raikasta että! Sellainen ihana onni minulla onneksi on kuin aviomies, joka lämmittää ja rapsuttaa auton lasit aamuisin valmiiksi puhtaaksi. Tunnen selässäni naapurin rouvan kateellisen katseen, kun hän rapsuttelee omaansa ja minä astun autooni ja lähden liikkeelle. Ihana tapa osoittaa välittämistä.

Arki pyörii ihanan tasaisesti joulun pyhien jälkeen ja tuntuu oikeastaan hyvältä, kun ollaan taas päästy normaaliin rytmiin kiinni. Työ vaatii osansa, mutta onneksi sen vastapainona on jotain aivan ihanaa - perhe!

Mummin tulikoe on nyt suoritettu. Pieni ihminen oli meillä yökylässä viikon vajaa kolmikuisena ja hienosti sujui. Vanhemmat ovat opettamalla opettaneet lapselleen rytmin ja tein ohjeiden mukaan, sain pienen pysymään hereillä illalla 18-20 välisen ajan ja voi miten helppoa sitten olikin! Pikkuinen nukahti siinä iltayhdeksän aikoihin ja nukkui aamuviiteen, söi ja nukkui kahdeksaan. Sitten noustiin ylös ja 8-vuotias täti halusi ehdottomasti hoitaa aamusyötön, joten pullo käteen ja vauveli syliin ja mummi otti kahvikupin omaan käteen. En olisi heti arvannut, että homma voi toimia nuin helposti. Lupaan ottaa pikkuruisen yökyläilemään useamminkin.